Hyvä korkeakoulu- ja tiedepolitiikka ei ole naimakauppaa vaan Suomen menestyksen perusta

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pylväs perusteli tänään puolueensa korkeakoulujen entistä laajempaa hajasijoittamista ajavaa linjaa iltalehden haastattelussa, että maakuntien poikamiesten olisi hänen arvionsa mukaan silloin helpompaa löytää itselleen nainen. Oikeasti. Olen jo pitkään harmitellut sitä kuinka muiden poliittisten intressien hyväksikäyttämänä ajopuuna suomalainen korkeakoulu- ja tiedepolitiikka on, mutta tämä sen nyt sitten kiteytti.

En tiedä onko tämä enemmän naisia, miehiä vai tieteen ja osaamisen merkitystä väheksyvä lausunto. Pylväs onnistuu yhdellä lausunnolla mitätöimään tieteen merkityksen korkeimman tiedon tavoitteluna, väheksymään miehiä ressukoina ja sanomaan naisille että korkeakoulu on naimakoulu. Samalla hänen maailmankuvansa on kovin perinteinen sukupuoliodotusten suhteen.

Koko 2000-luvun suomalainen korkeakoulu- ja tiedepolitiikka on ollut tempoilevaa eikä sitä ole johdettu tieteen, korkeakoulujen ja nuorten ikäluokkien osaamisen tarpeiden näkökulmista. Julkinen TKI-rahoitus on laskenut ja yliopistoille luvattu kasvava autonomia on vaihtunut mikromanageeraamiseen kulloisenkin korkeakouluista vastaavan ministerin mielijohteisiin. Välillä heiluriliike on ollut alueellisuus, sitten voimakas keskittäminen. Säätiöyliopistoissa hallitusvalta luovutettiin pääosin julkisrahoitteisista yliopistoista pikkurahalla elinkeinoelämän toimijoille.

Ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa molemmissa Sipilän hallitus vei läpi kovat leikkaukset. Kun kokoomus nyt kritisoi syystäkin keskustaa, sen kannattaa muistaa omat heikot suorituksensa opetusministeriössä Grahn-Laasosen ministeriaikana. Lopputuloksena korkeakoulutuksen läpikäyvä osuus ikäluokasta ei ole noussut ja koulutustasossa monet maat ovat menneet Suomesta kirkkaasti ohi.

Tämän näpertelyn on vihdoin loputtava. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa on tehtävä pitkäjänteisesti, tavoitteena sekä nostaa nuorten ikäluokkien koulutustasoa että nostaa julkista TKI- ja korkeakoulurahoitusta. On luotettava korkeakoulujen ja alan asiantuntijoiden näkemyksiin ja vahvaan autonomiaan laadun tunnistamisessa sekä luotava samalla pitkäjänteiset toimintaedellytykset tutkimukselle. Samalla korkeakoulujen strategista profilointia on jatkettava ja luotava globaalissa kilpailussa vahvoja valtakunnallisia koulutuksen ja tieteen keskittymiä niillä aloilla, joissa kilpailu on luonteeltaan globaalia ja Suomella on edellytykset olla teknologian ja osaamisen johtaja. On täysin mahdollista yhdistää alueellisten, rationaalisten koulutustarpeiden ja alueellisen kehitystyön painotukset valtakunnalliseen profilointiin ja erikoistumiseen. Sivistykselle ja osaamisen soveltamiselle on oltava molemmille tiedepolitiikassa tilaa; laadukas perustutkimus on myös tulevien yhteiskunnallista hyötyä tuottavien sovellusten perusta.

Korkeakoulutuksen saavutettavuus ja tasa-arvo on oltava kaiken lähtökohtana, jolloin nuoren osaamispohja ja kiinnostus määrittelee opinpolulle hakeutumista ja opinpolun on joustavasti mahdollistettava myös alan vaihto tilanteen mukaan, jotta umpikujia ei tule.

Ennen kaikkea, tämän sähläilyn jossa puolueet sotkee koulutuspolitiikkaan kaikenlaisia amatöörimäisiä poliittisia motiivejaan, on loputtava. Silloin Suomen korkeakouluilla ja osaamispohjan vahvistamisella on toivoa. Ja se on maamme tulevaisuuden menestyksen tärkeimpiä perustoja.