Pääministeri Marin ja edistysmielisyys – missä häntä pitää tukea ja missä ei?

On ollut jokseenkin kiusallista seurata Suomen poliittista keskustelua menneellä viikolla. Pääministeri Sanna Marinia (SDP) vastaan on luotu kohua, jonka keskeiset ainesosat ovat railakkaan yliampuvan somekuohunnan rauhoituttua paljastuneet varsin olemattomiksi: on tanssittu ja laulettu, juotu alkoholiakin. Homman lässähdettyä asiasta meteliä nostaneelle medialle on tullut kiire linkittää tapahtunut pääministerin tehtävän vastuullisuuteen, jossa pitää koko ajan olla hälytystilassa. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Suomessa on selkeät sijaisuusjärjestelyt niihinkin tilanteisiin, joissa pääministeri ei ole ilmoittanut lomaa, mutta ei syystä tai toisesta pysty osallistumaan päätöksentekoon.

Toki jokainen voi itse arvioida viikonlopun illanvieton sopivuutta poliittiselle johtajalle tai hänen arviointikykyään asian nousemisessa julkisuuteen, mutta siinä mennään sitten jo aika lailla moralisoinnin puolelle. Osassa kritiikkiä on ollut misogyniaakin havaittavissa, eikä muutoin Marinia kritisoivien oikeistoliberaalienkaan luulisi olevan niin moralisoivia vapaa-ajan käytön ja siihen liittyvien yksilönvapauksien suhteen. Tässä ei ole kuitenkaan humaltuneena sammuttu työtehtävissä juhlapöytään, mikä takavuosina tapahtui ainakin ulkoministeri Väinö Leskiselle. Jos alkoholia ei ministerinä saisi koskaan juoda eikä tanssikaan sovi asiaan, menisivät Linnan juhlatkin kuuluisine booleineen ensimmäisinä uusiksi.

Pääministeriä on syytäkin puolustaa tällaiselta kritiikiltä tai ainakin pitää se (pienessä) mittaluokassaan. Silti yhtä lailla alan pitää kiusallisena sitä tapaa, millä pääministeri Marinia puolustetaan kaikessa mitä hän tekee suurena edistysmielisyyden, feminismin ja uuden sukupolven airuena. Jos kritiikki Marinia kohtaan on usein ala-arvoista, niin on myös osa hänen puolustamisestaan.

Olen jo pitempään miettinyt, mikä tässä on häiritsevää, ja havainnut sen olevan tässä: sekä pääministeri Marinin kritisointi että hänen puolustelunsa ovat siirtyneet symbolipolitiikan ja persoonan arvioimisen puolelle. Tämä on osin hänen oma valintansa, sillä hän on tietoisesti käyttänyt sosiaalisen median viestintäänsä pääsääntöisesti vain imagon rakentamiseen, ei politiikan sisältöviestintään. Lopputuloksena pääministeriä koskevissa ”kohuissa” olennaista ei olekaan enää se politiikka, jota hän ajaa, vaan keskustelu pyörii siinä viestinnässä ja kuvasta, mikä hänestä välittyy. Osa on vahvasti linnoittautunut hänen puolustajakseen kaikessa, osaa kuva pääministeristä ärsyttää. Pääministeri Marin on poikkeuksellisen taitava politiikko ja erityisesti viestijä, eikä tämä kehitys ole sattumaa. Hän on tietoisesti luonut itsestään sosiaalisen median ja laajemman julkisuuden suurvaikuttajaa, joka levittää kuvaa itsestään paitsi oman somensa myös tukijoidensa verkoston kautta. Marinista on tullut jo pelkästään sosiaalisessa mediassa, kansainvälisessä mediassa ja muussa julkisuuden viestinnässään välittämänsä kuvan ansiosta symboli edistykselliselle poliittiselle johtajuudelle. Mutta onko hänen politiikkaansa sitä?

Ennen kuin siirryn tähän asiakritiikkiin, sanon silti tämän: mielestäni pääministeri Marin on kaikista puutteistaan huolimatta ollut parempi pääministeri kuin ainakin kolme viimeistä edeltäjäänsä (Rinne, Sipilä, Stubb). Hallitus on kokonaisuudessaan onnistunut erityisesti koronakriisin taloudellisen iskun vaientamisessa hyvällä elvyttävällä politiikalla, ja Sipilän hallituksen eriarvoistavan leikkauspolitiikan vaikutuksia on korjattu. Nato-jäsenyyspäätöstä ja sen määrätietoista valmistelua Venäjän hyökkäyssodan varjossa pidän rohkeana ja siitä Marin ansaitsee myös suuren kiitoksen. Silti sijaa kritiikillekin on, koska kritiikki on välttämätön osa pyrkimystä parempiin päätöksiin.

Poliittisen johtajan onnistumista, osaamista ja pätevyyttä tehtävässään pitää ensi sijassa arvioida poliittisten päätösten, asioiden ja maan tilan kautta. Hallituksen ja erityisesti pääministeri Marinin epäonnistuminen kulttuurialan ja pienyrittäjien ahdingon ratkaisemisessa korona-aikana on jo pitkälti sivuutettu. Näyttää jopa siltä, että monet kulttuuripiireissä ovat valmiita unohtamaan huonon kohtelunsa poliittisilla päätöksillä pääministerin taitavan symbolipolitiikan ansiosta, jossa hän viettää aikaansa someinfluenssereiden ja kulttuurivaikuttajien parissa. Itse odottaisin nyt korjaavaa politiikkaa, jolla pätkätyöläisten ja freelancereiden sosiaaliturva saadaan kuntoon (perustulo!) ja kulttuurialan oikeusturva myös lainsäädännössä korjattua tulevaisuutta varten. Korona-aikana annetut valtion tuet menivät puolestaan pääosin miesvaltaisille (teollisuus)aloille, kun naisvaltaiset alat (kulttuuri, sosiaali- ja terveydenhuolto, palvelut) kärsivät koronan aiheuttamasta iskusta eniten. Hoitajat ovat turhaan odottaneet hallitukselta tukea palkkakiistassaan tai ylipäätään alan työolojen ja hoitajapulan ratkaisemisessa. Tasa-arvopolitiikkaa tutkinut tutkija Hanna Ylöstalo kiinnitti samaan ristiriitaan huomiota twitterissä viikonloppuna: hallituksen ja pääministeri Marinin feminismiäkin pitäisi arvioida tehdyn politiikan, ei mielikuvien perusteella.

Ensin Marin ajoi koronakriisin suhteen niin tiukkaa linjaa, että yrittäjien ja tapahtuma-alan lisäksi muidenkin perusoikeudet vaan rytisivät: ensin Uudenmaan alue eristettiin melko heikoin perustein muusta Suomesta ja sitten jopa ehdotettiin ulkonaliikkumiskieltoa tavalla, jota pidin perusoikeuksien kannalta järkyttävän huonosti harkittuna. Myöhemmässä vaiheessa Marin täysin keikautti linjansa ja oli valmis avaamaan Suomea tavalla, jossa koronan haittavaikutukset kasvoivat tarpeettomasti heikosti johdetun yhteiskunnan avaamisen takia. Se, mikä saattoi olla päättäväistä viestintää kussakin tilanteessa (ja taitavaa viestintää se usein olikin), oli toisesta katsantokannasta sisällöllisesti tempoileva linja kulloisenkin mielipideympäristön miellyttämiseksi.

Koulutus- ja sivistyspolitiikassa hallitus on tehnyt isojakin päätöksiä, kuten oppivelvollisuuden laajentamisen, mutta silti olen huolissani siitä, että päätökset ovat valtaosin olleet Sipilän hallituksen leikkausten paikkaamista, ei koulutuksen nostamista uudella tavalla Suomen tulevaisuuden menestyksen keskiöön. Iso osa koulutuksen lisärahoituksesta on ollut määräaikaista, ei pysyvää, mikä vaikeuttaa koulutuslaitosten tulevaisuuden suunnittelua. Erityisesti olen huolestunut siitä, että nuorten ikäluokkien koulutustaso on jäämässä huomattavasti 40-49-vuotiaiden ikäluokan koulutustasoa alhaisemmaksi samalla kun muut OECD-maat kiitävät koulutukseen panostamisessa ohitsemme. Vaikka nyt korkeakoulujen sisäänottoa on lisätty, ei rahoitus ole noussut sitä vastaavalla tavalla. Juuri peruskoulu ja tasa-arvoinen oppimispolku aina korkeakouluihin asti ovat Suomen suurin varauden, hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen koheesio turva myös tulevaisuudessa.

Luonto- ja ilmastopolitiikassa pääministeri tukee keskustan ministereitä siinä, että EU-tasolla Suomi toistuvasti pyrkii heikentämään EU-päätöksiä luontokadon torjumisessa ja ilmastokriisin ratkaisemisessa oman hallitusohjelmansa ja hiilineutraalisuustavoitteensa vastaisesti – erityisesti jos kyse on metsien tilasta tai maatalouden ympäristövastuusta. Hallituksen käsitys ilmasto- ja luontopolitiikasta näyttää yhä ikävästi siltä, että vihreä ympäristö- ja ilmastoministeri saa tehdä ”hyvää” ympäristöpolitiikkaa samalla kun keskustalaisen elinkeinoministerin, valtiovarainministerin ja maa- ja metsätalousministerin tavoite on estää sitä. Näissä kiistoissa tietojeni mukaan pääministeri on toistuvasti tukenut keskustaa, ilman kunnollista julkista keskustelua – lukuunottamatta taannoista itsekin esille nostamaani pääministeri Marinin ja Ruotsin pääministeri Löfvenin kirjettä EU:n kestävän rahoituksen taksonomian metsiä koskevien ilmastolinjausten heikentämiseksi. Viimeisin outo linjaus tuli keskiviikkona, kun pääministerin puolue SDP esitti EU:n teollisuuden päästöoikeuksien määrän kasvattamista ns. markkinavakausmekanismista, mikä tosiasiassa tarkoittaa suoraan lisää ilmastopäästöjä Euroopan teollisuudesta. Kun koko Eurooppa on havahtunut nyt ilmastopolitiikan, energian ja turvallisuuspolitiikan kytköksiin Venäjän fossiiliriippuvuudesta luovuttaessa on tärkeää, että Suomi on johtamassa teollista murrosta investoimalla puhtaaseen osaamiseen – ei päästöjen ylläpitämiseen. Kiertotalouden, resurssitehokkuuden ja parhaan teknologisen osaamisen avulla teollisuutemme menestyy, mutta hallituksen pitää myös uskaltaa johtaa tätä murrosta, eikä viivytellä sitä ja kuunnella vain jarruttelijoiden ääntä. Muut maat panostavat uuteen jo lujaa. Pääministeri Marinin linja on ollut aika lailla perusteollisuusdemarin linjaa. Sillekin linjalle on varmasti kannattajansa, mutta kaikki hänen edistykselliset sometukijansa eivät niihin varmaankaan lukeudu.

Tämä kyseenalainen linjaus päästöoikeuksien lisäämisestä sivuutettiin melko turhanpäiväisen tanssikohun kiihottaessa mediaa. Monet ryntäsivät someen puolustamaan ”meidän pääministeriä”, vaikka monet näistä ihmisistä tunnen innokkaiksi ilmaston, luonnon ja feministisen politiikan ystäviksi. Symbolipolitiikan voima on suuri, ja tietenkin asiaton ja epäoikeudenmukainen kritiikki myös yhdistää. Ongelmana kuitenkin on, että jos edistykselliset piirit antavat tukensa Marinille pelkän identiteettipolitiikan avulla, emme saa niin hyviä poliittisia päätöksiä kuin haluaisimme. Arvoliberaaleille ei voi riittää se, että Marin suojelee Pride-tapahtumaa näyttävästi ja uudistaa kuvaa poliittisesta johtajuudesta, samaan aikaan kun translain uudistus viivästyy ja vesittyy eikä edes sijaissynnytyksen laillistamista arvioiva hallitusohjelman mukainen selvitys etene.

Demokratian ydintä, kansanvaltaisuuden perusajatusta on käydä kriittistä keskustelua maan suunnasta ja siitä millä arvoilla, tavoitteilla ja poliittisilla päätöksillä sitä johdetaan. Siinä Marin pääsee aivan liian helpolla, erityisesti edistyksellisestä poliittisesta suunnasta. En voi välttää ajatusta, että tämä on myös ollut taitavan Marinin sosiaalista mediaa ja uuden ajan viestintää painottavan imagonrakennuksen tavoite. Kun näyttää koko olemuksellaan edustavan edistyksellistä politiikkaa, ei tarvitse tehdä sitä, ja silti välttää kritiikin. Näin tapahtuu erityisesti kun olemassaoleva kritiikki häntä kohtaan on niin vastenmielistä ja konservatiivista, että monet liberaalit, feministit, edistysmieliset ja punavihreät erityisesti nuoresta sukupolvesta kokevat velvollisuudekseen puolustaa pääministeriä. Olen itsekin osallistunut tähän kirjoittamalla voimakkaasti pääministeriä tukevia kannanottoja somessa silloin, kun häntä erityisesti kautensa alussa kritisoitiin tavastaan uudistaa poliittista johtajuutta. Pidin ja pidän tärkeänä sitä, että nainen voi johtaa Suomea pääministerinä modernilla tavalla ja olla esimerkkinä politiikan uudistumisesta ja avartumisesta erityisesti tytöille. Sillä on suuri merkitys, yhä. Mutta se ei ole ainoa merkityksellinen asia, vaan kyllä politiikan sisältö on silti tärkeämpää.

Pääministeri on tehnyt itsestään identiteettipoliittisen ikonin ja sosiaalisen median kulttuurisodan johtajan, vaikka itse taitavasti välttää tällaisia sanamuotoja. Media myös auliisti avittaa häntä tässä: ensin saadaan valtavasti klikkauksia Marinin festaripukeutumista koskevalla uutisoinnilla, ja seuraavaksi yritetään moralisoida aivan samaa ilmiötä kun siihen liittyy tanssimista ja yöllistä juhlintaa. Media ruokkii politiikan personoitumista samalla kun se sekä nostaa että painaa alas pääministeri Marinin persoonaa. Samalla edistyksellisen kentän vaisuus Marinin poliittisen linjan analysoinnissa on jättänyt tärkeän asiakritiikin vaille tilaa mediassa. Hallituksen saama asiakritiikki on mediassa keskittynyt lähinnä opposition ylläpitämään kritiikkiin sen talouslinjasta. Edistyksellisen kentän sitoutuminen pääministeri Marinin välittämän edistyksellisen mielikuvan tukemiseen on jättänyt tärkeän asiakritiikin pois, ja se on puolestaan tehnyt  hallituksen linjasta huonompaa kuin se voisi olla.

Edistysmielisyys ansaitsee edistyksellistä politiikkaa – symbolit eivät vielä riitä. Hallitus ei ole ollut huono, mutta se voisi olla parempi, jos alkaisimme vaatia siltä päätöksiä arvojemme mukaisesti, emmekä vain tyytyisi taputtamaan konservatiivista moralisointia kumoon. Pääministeri Marin ehtii vielä näyttämään esimerkiksi nyt alkavassa budjettiriihessä että hänen johtamansa hallitus myös toteuttaa edistyksellistä ja feminististä politiikka, eikä vain puhu siitä. Se voi näyttää ottavansa hiilineutraalisuustavoitteen vuodelle 2035 vakavasti sekä toteuttaa metsäluonnon vaalimista ja vesiensuojelua myös maa- ja metsätalousministeriön päätöksillä. Se voi parantaa naisvaltaisten alojen asemaa sekä ratkaista sosiaali- ja terveydenhuollon kriisiä. Näillä mittareilla myös pääministeri Marinin työtä on arvioitava. Asiajohtaminen kunniaan.